Kriittistä feminismiä: Ruohonjuuritason vallasta

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ruohonjuuritason vallasta

Kun kommentoin eräässä YouTube-keskustelussa, että en yleensä törmää feministien taholta vihapuheeseen ja että näen nettikeskusteluissa feministejä ja naisiakin vastaan suunnattua vihapuhetta sitäkin useammin, minulle vastattiin, että miesvihamielisyyttä löytyy varsinaisesta feministikirjallisuudesta.

Taannoin mieleeni juolahti, että ruohonjuuritason reaktiot saattavat käytännössä olla yhteiskunnallisesti merkittävämpiä kuin aatteesta kirjoitettu ”virallinen” kirjallisuus tai edes akateemisen sukupuolentutkimuksen nimissä tuotettu materiaali. Uskon, että lopulta vain kourallinen aatteen kannattajista tai vastustajista on perehtynyt aihetta koskevaan kirjallisuuteen, olipa sitten kyseessä feminismi, kapitalismi, sosialismi tai mikä tahansa muu aate. Useimmiten valitaan tai muistetaan vain omaa maailmankuvaa tukevia tekstejä (ks. confirmation bias), mikä näkyykin siinä, miten esimerkiksi Suomi24:n feminismikeskustelussa aatteen vastustajat hokevat SCUM-manifestia todisteena olettamalleen ”feministiselle” miesvihalle.

Palaan nyt siihen, miten valistuneimmat feminismin vastustajat perustelevat minulle feminismivastaisuuttaan kertomalla lukemastaan feministisestä kirjallisuudesta. Myönnän, että en tunne alan kirjallisuutta vielä kovin hyvin. Koska feminismi ei ole uskonto, feminismin käsite on kuitenkin hyvin liukuva, ja monen muunkin aatteen sisällä on erilaisia koulukuntia. Näin ollen en ymmärrä sitä, miksi jotain aatetta puolustaakseen tai vastustaakseen on oltava täysin lukenut. Mielestäni feminismin ydin on naisten oikeuksien puolustaminen, mikä yleensä parantaa myös miesten ja muiden sukupuolten asemaa. Esimerkki tästä on muun muassa seksistisen kielenkäytön kritiikki.

Koska tiedonhaku on nykyään lyhytjänteistä ja varsinaisia kirjallisuuteen perehtyneitä on harvassa, yhteiskunnassa leviävät asenteet ovat demokraattisissa valtioissa mielestäni merkittävämpiä kuin se, millaisia mielipiteitä yksittäiset kirjailijat ja tutkijat ilmaisevat. Ruohonjuuritasollahan kansalaiset vaikuttavat äänestämiskäyttäytymisellään, ja vaikutusvaltaa tuppaavat saamaan populistit, jotka vetoavat äänestäjiinsä ilmaisemalla mielipiteitä ja kannanottoja, jotka on usein muodostettu lähes yhtä valikoiden kuin ruohonjuuritasolla. Lisäksi populistien teksteissä ja puheissa asioita yksinkertaistetaan rajusti ja tehdään vastakkainasetteluja ”meidän” ja ”niiden” välillä. Jussi Halla-ahon teksteissä meitä ja niitä ovat suomalaiset veronmaksajat sekä vihreät (naiset) ja maahanmuuttajat, Henry Laasasen kirjoituksissa taas puhutaan suomalaisista miehistä ja pojista sekä feministeistä. Sekä Halla-ahon että Laasasen kehutaan puhuvan asioista ”niiden oikeilla nimillä”.

Sorrun itsekin usein uskomaan kanssani samaa mieltä olevia, mutta mielestäni maahanmuuton ongelmista puhuessaan Halla-aho todellakin on usein oikeilla jäljillä. Hälytyskellot soivat päässäni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tuomitsee kaikki ympäristöpuolueet tekopyhyydestä sen perusteella, että vihreät EU-mepit ajavat autolla julkisten välineiden tai polkupyörän sijasta:

Vihreät ovat moraalisesti niin paljon muiden ihmisten yläpuolella, että heillä on varaa fuskata hieman. Ero peruskonservatiiviseen ihmiseen, kuten allekirjoittaneeseen, on siinä, että vihreällä sädekehällä varustettu ihminen ei aloita maailman parantamista omasta itsestään vaan muista ihmisistä. Tähän ilmiöön törmää usein vihreiden poliitikkojen kanssa niin pienissä kuin suurissa asioissa. He kulkevat nenä pystyssä, eivät vastaa tervehdyksiin ja kohtelevat töykeästi niin vääränmielisiä poliitikkoja kuin avustavaa henkilökuntaakin. Heillä ei liioin ole mitään estoja käyttää täysimääräisesti hyväkseen kaikenlaisia epäekologisia mukavuuksia, joita talo tarjoaa.

Ote Halla-ahon blogikirjoituksesta Rajaseudun rahastajasta ja kompensatorisesta etiikasta (3.11.2014).

Kun olen Halla-ahon kanssa samaa mieltä tai hän saa minut suuttumaan joitain sellaisia ryhmiä kohtaan, joista minulla on omia ikäviä kokemuksia tai uutisista saatua kielteistä kuvaa, saatan vilkaista miehen osoittamat lähteet ohimennen. Kun taas ärsyynnyn kyseistä poliitikkoa kohtaan, huomaan helpommin, millaisella rusinat pullasta -menetelmällä hän lähteitään lukee tai valitsee.

Rönsyilevän pohdintani lopuksi totean, että medialukutaidon opettaminen on erityisen olennaista, jotta ainakin demokratioissa asuvat saisivat välineitä lukemansa ymmärtämiseen ja asenteidensa kriittiseen tutkailuun. Vaikka kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä osaisikin ilmaista mielipiteensä sulavasti joko puhuen tai kirjoittaen, kauniin kuoren alla voi piillä yllättäviä olkinukkeja tai muita argumentointivirheitä. Ehkäpä vastapuolen ”kukkahattutädillä”, ”lassukalla”, ”femakolla”, ”rasistipersulla” tai ”luddiitilla” on kuin onkin painavaa asiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Otan vastaan hyvin perusteltuja mielipiteitä sekä rakentavaa kritiikkiä. Kiitos viestistäsi. :)