Suomi ja vahvan johtajan kaipuu

Pessimisti ei pety, sanotaan. Sanonta pitää paikkansa tänäänkin. Vaikka tiedän suomalaisten olevan konservatiivista porukkaa, olin silti yllättynyt jatkojytkystä. Mielestäni perussuomalaiset saivat melko voimakasta kritiikkiä viime hallituskaudella eivätkä lunastaneet kansan odotuksia. Kovimman näpäytyksen saikin kokoomus, joka oli ollut hallitusvastuussa kuluneen kahdeksan vuoden aikana eikä ollut saanut laman aikana niin paljon aikaan kuin odotettiin.

Minulla ei ole sinällään antipatioita Alexander Stubbia (kok.) kohtaan, ja hän pärjäsi pääministerin tehtävässään hyvin siihen nähden, että hänelle oli jäänyt pätkähallitus ja että hän joutui vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin Kreikka-lainoista ja sotesta. Stubbin nuorekas ja kansainvälinen tyyli tuli kuitenkin aikaan, jolloin kansa kaipasi nyt pääministeriksi nousevan Juha Sipilän (kesk.) kaltaista vahvaa ja perinteisemmän oloista johtajaa.

Olen itse kannoiltani liberaali ja toivoin, että pienpuolueilla olisi ollut tällä kertaa mahdollisuus. Vaalihaastatteluja katsoessani iso miinus minulta oli kuitenkin monen itselleni muuten sopivan ehdokkaan liika geenimuuntelukielteisyys, liian optimistinen suhtautuminen maahanmuuttoon sekä kansainvälisen terrorismin ja kasvavan rikollisuuden uhkien vähättely. "Rajat auki" -politiikkaa perusteltiin monasti sillä, että "eihän Suomessa ole terrorin uhkaa ollut entuudestaankaan". Ei tarvitse olla mikään Marie Curie keksiäkseen tälle selityksiä. Nopeimmin mieleeni tulevat Suomen kulttuurinen ja väestöllinen homogeenisyys sekä se, että emme ole Nato-maa saati osallistuneet "terrorisminvastaisiin" sotiin (ja hyvä niin).

Vaikka ehdokkaani ei päässyt läpi, olen vakaasti sitä mieltä, että on parempi äänestää arvojensa mukaan ehdokasta, joka tuskin menee läpi kuin ehdokasta, joka varmasti menee läpi mutta jonka äänestämisestä jää huono maku suuhun.

Siitä olen tyytyväinen, että keskusta maltillisena puolueena nousi suurimmaksi puolueeksi eikä perussuomalaiset. Erityisen iloinen olen siitä, että vihreiden paikkamäärä kasvoi edellisestä hallituksesta ja että eduskunnassa on nyt yksi nainen enemmän kuin viime vaalikaudella. Varsinais-Suomen ehdokkaista suurimmat onnittelut tahdon antaa Li Anderssonille (vas.) ja Ville Niinistölle (vihr.). Molemmat profiloituvat feministeiksi ja tasapainottavat Varsinais-Suomen muuten kokoomus- ja keskustavoittoista edustajakuntaa. Andersson sai täällä lisäksi suurimman äänimäärän ja nousi nyt uutena eduskuntaan.

Vaikka uskon keskustavetoisen hallituksen mahdollisuuksiin selvitä talous- ja maahanmuuttokysymyksistä Suomen eduksi, olen huolestunut siitä, miten tasa-arvon käy. Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta äänestettiin viime marraskuussa lainmuutoksen puolesta. Toivon, että työnsä aloittava hallitus pysyy tällä kannalla eikä ota edistyksessä takapakkia. Pahaa pelkään sitäkin, että miesliikkeiden(kin) peräämää asevelvollisuuslain muutosta ei tapahdu nytkään. Kansalaisaloitteiden sekä minijytkyn saaneiden vihreiden merkitys noussee tälläkin kertaa suureksi.

Keskustakritiikistäni huolimatta haluan toivottaa onnea tulevalle pääministerille Juha Sipilälle keskustan menestyksestä. Toivon sinulle voimia, malttia ja viisautta tehtävääsi, avoimuutta myös rohkeille päätöksille sekä kykyä huomioida ja ottaa vakavasti oppositionkin kannat.

Hienoa, Tiina!

Tiina Lindfors on kirjoittanut tämänpäiväisen pääkolumnin Turun Sanomiin. 

  

Upeaa, että joku uskaltaa vielä sohaista ampiaispesään ja puhua naisten ongelmista ja seksismistä omalla nimellään, vaikka naisvihan vähättely ja salaliittoteoriat "valtionfeminismistä" ovat rantautuneet suomalaiseenkin keskustelukulttuuriin. Joka muuta väittää, se ei ole joko seurannut nettikeskusteluja tai arvioinut keskusteluja tarpeeksi kriittisesti.

Uskallan tehdä sellaisen tulkinnan, että väitteet "feminismin tarpeettomuudesta" ovat juurikin osoitus siitä, miten kipeästi feminismiä vielä tarvitaan. Eihän kukaan kritisoi kannanottoja sananvapauden ja demokratiankaan puolesta, vaikka Suomi maailman demokraattisimpia maita onkin. Erityisen hyvän pointin Lindfors tekee siinä kohtaa, kun hän kuvailee, miten tiedostamatonta nykypäivän seksismi on. Juuri tämän tiedostamattomuuden vuoksi monelta jää huomaamatta, kuinka demokraattisen ja tasa-arvoisen pinnan alla piilee yhä naisvihamielistä tai muuten seksististä ajattelua.

Antifeministeiltä yleensä unohtuu sekin, että patriarkaaliset arvot ovat paitsi naisten, myös miesten ongelmien lähde. Nyt väistyvässä eduskunnassa enemmistö on miehiä ja silti meillä on edelleen pakollinen, miehiä koskeva asevelvollisuus. En ole huomannut, että nykyisenlaista asevelvollisuutta olisi eduskunnassa pahemmin kritisoitu. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Vaikka laki sukupuolineutraalista avioliittolaista saatiinkin väistyvän eduskunnan aikaan läpi, tulisi kaikkien miettiä tällä viikolla äänestyskoppiin kulkiessaan, ketä kannattaa äänestää, jotta kaikkien sukupuolten ja seksuaali-identiteettien tasa-arvoa saataisiin edelleen kehitettyä.

Saa nähdä, millaisia kommentteja antifeministit Lindforsinkin kolumniin kirjoittavat. Sen verran olen heidänlaistensa nähnyt feministejä vastaan kiihottuneen, että en tiedä, tohdinko kyseisiä kommentteja lukea. Vaikka monet kirjoittavat asiallistakin kritiikkiä, ovat asialliset vasta-argumentit usein alatyylisten kommenttien seassa kuin neula heinäsuovassa. Tsemppiä Tiinalle ja toivon, että hän ei ota mahdollisia "telaketjufemakko"-kommentteja liian henkilökohtaisesti. Haukut kertovat haukkujasta itsestään enemmän kuin haukun kohteesta.