Kriittistä feminismiä: perussuomalaiset

Näytetään tekstit, joissa on tunniste perussuomalaiset. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Suomi ja vahvan johtajan kaipuu

Pessimisti ei pety, sanotaan. Sanonta pitää paikkansa tänäänkin. Vaikka tiedän suomalaisten olevan konservatiivista porukkaa, olin silti yllättynyt jatkojytkystä. Mielestäni perussuomalaiset saivat melko voimakasta kritiikkiä viime hallituskaudella eivätkä lunastaneet kansan odotuksia. Kovimman näpäytyksen saikin kokoomus, joka oli ollut hallitusvastuussa kuluneen kahdeksan vuoden aikana eikä ollut saanut laman aikana niin paljon aikaan kuin odotettiin.

Minulla ei ole sinällään antipatioita Alexander Stubbia (kok.) kohtaan, ja hän pärjäsi pääministerin tehtävässään hyvin siihen nähden, että hänelle oli jäänyt pätkähallitus ja että hän joutui vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin Kreikka-lainoista ja sotesta. Stubbin nuorekas ja kansainvälinen tyyli tuli kuitenkin aikaan, jolloin kansa kaipasi nyt pääministeriksi nousevan Juha Sipilän (kesk.) kaltaista vahvaa ja perinteisemmän oloista johtajaa.

Olen itse kannoiltani liberaali ja toivoin, että pienpuolueilla olisi ollut tällä kertaa mahdollisuus. Vaalihaastatteluja katsoessani iso miinus minulta oli kuitenkin monen itselleni muuten sopivan ehdokkaan liika geenimuuntelukielteisyys, liian optimistinen suhtautuminen maahanmuuttoon sekä kansainvälisen terrorismin ja kasvavan rikollisuuden uhkien vähättely. "Rajat auki" -politiikkaa perusteltiin monasti sillä, että "eihän Suomessa ole terrorin uhkaa ollut entuudestaankaan". Ei tarvitse olla mikään Marie Curie keksiäkseen tälle selityksiä. Nopeimmin mieleeni tulevat Suomen kulttuurinen ja väestöllinen homogeenisyys sekä se, että emme ole Nato-maa saati osallistuneet "terrorisminvastaisiin" sotiin (ja hyvä niin).

Vaikka ehdokkaani ei päässyt läpi, olen vakaasti sitä mieltä, että on parempi äänestää arvojensa mukaan ehdokasta, joka tuskin menee läpi kuin ehdokasta, joka varmasti menee läpi mutta jonka äänestämisestä jää huono maku suuhun.

Siitä olen tyytyväinen, että keskusta maltillisena puolueena nousi suurimmaksi puolueeksi eikä perussuomalaiset. Erityisen iloinen olen siitä, että vihreiden paikkamäärä kasvoi edellisestä hallituksesta ja että eduskunnassa on nyt yksi nainen enemmän kuin viime vaalikaudella. Varsinais-Suomen ehdokkaista suurimmat onnittelut tahdon antaa Li Anderssonille (vas.) ja Ville Niinistölle (vihr.). Molemmat profiloituvat feministeiksi ja tasapainottavat Varsinais-Suomen muuten kokoomus- ja keskustavoittoista edustajakuntaa. Andersson sai täällä lisäksi suurimman äänimäärän ja nousi nyt uutena eduskuntaan.

Vaikka uskon keskustavetoisen hallituksen mahdollisuuksiin selvitä talous- ja maahanmuuttokysymyksistä Suomen eduksi, olen huolestunut siitä, miten tasa-arvon käy. Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta äänestettiin viime marraskuussa lainmuutoksen puolesta. Toivon, että työnsä aloittava hallitus pysyy tällä kannalla eikä ota edistyksessä takapakkia. Pahaa pelkään sitäkin, että miesliikkeiden(kin) peräämää asevelvollisuuslain muutosta ei tapahdu nytkään. Kansalaisaloitteiden sekä minijytkyn saaneiden vihreiden merkitys noussee tälläkin kertaa suureksi.

Keskustakritiikistäni huolimatta haluan toivottaa onnea tulevalle pääministerille Juha Sipilälle keskustan menestyksestä. Toivon sinulle voimia, malttia ja viisautta tehtävääsi, avoimuutta myös rohkeille päätöksille sekä kykyä huomioida ja ottaa vakavasti oppositionkin kannat.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Ruohonjuuritason vallasta

Kun kommentoin eräässä YouTube-keskustelussa, että en yleensä törmää feministien taholta vihapuheeseen ja että näen nettikeskusteluissa feministejä ja naisiakin vastaan suunnattua vihapuhetta sitäkin useammin, minulle vastattiin, että miesvihamielisyyttä löytyy varsinaisesta feministikirjallisuudesta.

Taannoin mieleeni juolahti, että ruohonjuuritason reaktiot saattavat käytännössä olla yhteiskunnallisesti merkittävämpiä kuin aatteesta kirjoitettu ”virallinen” kirjallisuus tai edes akateemisen sukupuolentutkimuksen nimissä tuotettu materiaali. Uskon, että lopulta vain kourallinen aatteen kannattajista tai vastustajista on perehtynyt aihetta koskevaan kirjallisuuteen, olipa sitten kyseessä feminismi, kapitalismi, sosialismi tai mikä tahansa muu aate. Useimmiten valitaan tai muistetaan vain omaa maailmankuvaa tukevia tekstejä (ks. confirmation bias), mikä näkyykin siinä, miten esimerkiksi Suomi24:n feminismikeskustelussa aatteen vastustajat hokevat SCUM-manifestia todisteena olettamalleen ”feministiselle” miesvihalle.

Palaan nyt siihen, miten valistuneimmat feminismin vastustajat perustelevat minulle feminismivastaisuuttaan kertomalla lukemastaan feministisestä kirjallisuudesta. Myönnän, että en tunne alan kirjallisuutta vielä kovin hyvin. Koska feminismi ei ole uskonto, feminismin käsite on kuitenkin hyvin liukuva, ja monen muunkin aatteen sisällä on erilaisia koulukuntia. Näin ollen en ymmärrä sitä, miksi jotain aatetta puolustaakseen tai vastustaakseen on oltava täysin lukenut. Mielestäni feminismin ydin on naisten oikeuksien puolustaminen, mikä yleensä parantaa myös miesten ja muiden sukupuolten asemaa. Esimerkki tästä on muun muassa seksistisen kielenkäytön kritiikki.

Koska tiedonhaku on nykyään lyhytjänteistä ja varsinaisia kirjallisuuteen perehtyneitä on harvassa, yhteiskunnassa leviävät asenteet ovat demokraattisissa valtioissa mielestäni merkittävämpiä kuin se, millaisia mielipiteitä yksittäiset kirjailijat ja tutkijat ilmaisevat. Ruohonjuuritasollahan kansalaiset vaikuttavat äänestämiskäyttäytymisellään, ja vaikutusvaltaa tuppaavat saamaan populistit, jotka vetoavat äänestäjiinsä ilmaisemalla mielipiteitä ja kannanottoja, jotka on usein muodostettu lähes yhtä valikoiden kuin ruohonjuuritasolla. Lisäksi populistien teksteissä ja puheissa asioita yksinkertaistetaan rajusti ja tehdään vastakkainasetteluja ”meidän” ja ”niiden” välillä. Jussi Halla-ahon teksteissä meitä ja niitä ovat suomalaiset veronmaksajat sekä vihreät (naiset) ja maahanmuuttajat, Henry Laasasen kirjoituksissa taas puhutaan suomalaisista miehistä ja pojista sekä feministeistä. Sekä Halla-ahon että Laasasen kehutaan puhuvan asioista ”niiden oikeilla nimillä”.

Sorrun itsekin usein uskomaan kanssani samaa mieltä olevia, mutta mielestäni maahanmuuton ongelmista puhuessaan Halla-aho todellakin on usein oikeilla jäljillä. Hälytyskellot soivat päässäni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tuomitsee kaikki ympäristöpuolueet tekopyhyydestä sen perusteella, että vihreät EU-mepit ajavat autolla julkisten välineiden tai polkupyörän sijasta:

Vihreät ovat moraalisesti niin paljon muiden ihmisten yläpuolella, että heillä on varaa fuskata hieman. Ero peruskonservatiiviseen ihmiseen, kuten allekirjoittaneeseen, on siinä, että vihreällä sädekehällä varustettu ihminen ei aloita maailman parantamista omasta itsestään vaan muista ihmisistä. Tähän ilmiöön törmää usein vihreiden poliitikkojen kanssa niin pienissä kuin suurissa asioissa. He kulkevat nenä pystyssä, eivät vastaa tervehdyksiin ja kohtelevat töykeästi niin vääränmielisiä poliitikkoja kuin avustavaa henkilökuntaakin. Heillä ei liioin ole mitään estoja käyttää täysimääräisesti hyväkseen kaikenlaisia epäekologisia mukavuuksia, joita talo tarjoaa.

Ote Halla-ahon blogikirjoituksesta Rajaseudun rahastajasta ja kompensatorisesta etiikasta (3.11.2014).

Kun olen Halla-ahon kanssa samaa mieltä tai hän saa minut suuttumaan joitain sellaisia ryhmiä kohtaan, joista minulla on omia ikäviä kokemuksia tai uutisista saatua kielteistä kuvaa, saatan vilkaista miehen osoittamat lähteet ohimennen. Kun taas ärsyynnyn kyseistä poliitikkoa kohtaan, huomaan helpommin, millaisella rusinat pullasta -menetelmällä hän lähteitään lukee tai valitsee.

Rönsyilevän pohdintani lopuksi totean, että medialukutaidon opettaminen on erityisen olennaista, jotta ainakin demokratioissa asuvat saisivat välineitä lukemansa ymmärtämiseen ja asenteidensa kriittiseen tutkailuun. Vaikka kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä osaisikin ilmaista mielipiteensä sulavasti joko puhuen tai kirjoittaen, kauniin kuoren alla voi piillä yllättäviä olkinukkeja tai muita argumentointivirheitä. Ehkäpä vastapuolen ”kukkahattutädillä”, ”lassukalla”, ”femakolla”, ”rasistipersulla” tai ”luddiitilla” on kuin onkin painavaa asiaa.

Esittäytyminen

Aloitetaan. Sain idean Feminetsi-blogin luomiseen perjantaina 17.10.2014, kun mietin, miten voisin olla sekä feministi että netsi. ”Netsihän” on ilmaus, jota suomalaiset internetissä toimivat maahanmuuttokriitikot toiminnastaan käyttävät. ”Feminatsi” tai englanniksi ”feminazi” taas on ilmaus, jota feministeistä käytetään feminismiä usein sen enempää tuntematta. Vaikka olenkin antanut ajatusteni hautua parin kuukauden ajan ennen blogini perustamista, Ranskan viimeaikaiset tapahtumat ovat antaneet minulle pontta tarttua toimeen ja alkaa ilmaista ajatuksiani muuallakin kuin keskustelupalstoilla.

Molempia ilmauksia yhdistää sana ”natsi”, joka itsessään on tietysti hyvin kielteinen sana, jolla toista voi leimata. Ilmausten ero on kuitenkin siinä, että netsit käyttävät sanaa itsestään ylpeään sävyyn samaan tapaan kuin afroamerikkalaiset hiphopparit kutsuvat toisiaan toverillisesti ilmauksella ”nigga”. ”Feminatsia” sen sijaan käytetään halventamaan vastapuolta; kyseessä on perinteisen natsikortin heiluttelu, vaikkakin feminisminpelkääjät tarkoittavatkin ilmauksella olkiukkofeministiä, joka fasistisesti yrittäisi alistaa miehiä naisten tossun alle.

Itseäni eniten nykyisessä keskusteluilmapiirissä nakertaa se, että oikeaa keskusteluyhteyttä ei ole. On helppo leimata vastapuoli omien ennakkoluulojen ja yksinkertaistusten perusteella. Tätä tapahtuu sekä ns. suvaitsevaiston että maahanmuuttokriitikoiden puolella.

Koska itse olen maahanmuuttokriittinen feministi, minua syö sekin, että feministit tuppaavat kallistumaan enemmän maahanmuuttomyönteisten puolelle. Ymmärrettävää tässä on toki se, että feministit eivät halua nykyään ajaa pelkästään naisten vaan myös vähemmistöjen sekä miesten oikeuksia.

Kuten muun muassa Feministipupu, näen ristiriidan nykyisenkaltaisessa feminismissä siinä, että valtavirtafeminismi ei keskity tarpeeksi maahanmuuton tuomiin ongelmiin.

Vaikka en maahanmuuttokriittisyydessä perustakaan siinä vallitsevasta arvokonservatismista ja jopa seksismistä, mieluummin asun perussuomalaisittain kuin ääri-islamilaisittain ajattelevassa Suomessa, jossa LGBT-ihmisiin ei suhtauduta yhtä luontevasti kuin joissain Länsi-Euroopan maissa mutta jossa ei rangaista seksuaalisen identiteetin tai pukeutumistavan perusteella.

Feministipupun lailla haluan keskustella feminismistä, maahanmuutosta ja muista poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä maltilliseen sävyyn. Omien mielipiteitteni ja taustojeni vuoksi kuitenkin myönnän, että täysi kiihkottomuus voi olla välillä vaikeaa ja täyttä puolueettomuutta en edes tavoittele. Olen perustanut blogini senkin vuoksi, että Pupu on ollut tauolla viime aikoina ja että en jaa täysin hänen joissain kirjoituksissaan ilmaisemiaan mielipiteitä.

Yhdistän nimimerkissäni ”Feminetsi” sekä feminismin että maahanmuuttokriittisyyden sekä muun netitse tapahtuvan poliittisen mielipiteenilmaisun. Sanat luovat todellisuutta, niinpä myös ilmausten ”netsi” ja ”nigga” kautta oman kantansa puolustajat osoittavat ylpeyttä omaa identiteettiään ja poliittista näkökantaansa kohtaan.